Nuorimies kasvaa ihan järjetöntä vauhtia. Menee käyrien ylärajoilla, ellei jopa yläpuolella. Toivottavasti pojasta tulee pitkä kuin isänsä. Olishan se perin vittumaista olla 160 senttinen mies... ei sillä, ettäkö minulla olisi jotain vastaan lyhyempiä miehiä vaan kuvittelen ainakin, että pidempien miehien elämä on ehkä vähän helpompaa. Kuvittelen myös, että lyhyempien naisten elämä on helpompaa... saattaa olla, että olen täysin hakoteillä.

Järkeni alkaa pettää pikkuhiljaa. Pelkään, että pojalle tapahtuu jotain. Pelkään myös, että meille, hänen vanhemmilleen tapahtuu jotain. Päässä pyörii ihan järjettömiä kauhuskenaarioita, enkä pääse niistä eroon. Äitiys on ihanaa, enkä missään nimessä vaihtaisi sitä mihinkään, mutten koskaan ymmärtänyt miten paniikissa sitä on lapsensa turvallisuudesta. En tiedä miten vanhemmat, jotka ovat menettäneet lapsensa selviävät siitä ikinä. Kaiken lisäksi, minun on myönnettävä, että ymmärrän vasta nyt äitiäni niin paljon paremmin.

Joulukin tulee hurjaa vauhtia. Olen kertakaikkisen ymmälläni lahjojen suhteen. En tiedä mitä kenellekkin ostaa ja missä välissä. Ehkä mietin sitä ensi viikolla, kun pikkujoulut on juhlittu. Ja kyllä, aion vetää pienet kumarat...