Nuorimies kasvaa ihan järjetöntä vauhtia. Menee käyrien ylärajoilla, ellei jopa yläpuolella. Toivottavasti pojasta tulee pitkä kuin isänsä. Olishan se perin vittumaista olla 160 senttinen mies... ei sillä, ettäkö minulla olisi jotain vastaan lyhyempiä miehiä vaan kuvittelen ainakin, että pidempien miehien elämä on ehkä vähän helpompaa. Kuvittelen myös, että lyhyempien naisten elämä on helpompaa... saattaa olla, että olen täysin hakoteillä.

Järkeni alkaa pettää pikkuhiljaa. Pelkään, että pojalle tapahtuu jotain. Pelkään myös, että meille, hänen vanhemmilleen tapahtuu jotain. Päässä pyörii ihan järjettömiä kauhuskenaarioita, enkä pääse niistä eroon. Äitiys on ihanaa, enkä missään nimessä vaihtaisi sitä mihinkään, mutten koskaan ymmärtänyt miten paniikissa sitä on lapsensa turvallisuudesta. En tiedä miten vanhemmat, jotka ovat menettäneet lapsensa selviävät siitä ikinä. Kaiken lisäksi, minun on myönnettävä, että ymmärrän vasta nyt äitiäni niin paljon paremmin.

Joulukin tulee hurjaa vauhtia. Olen kertakaikkisen ymmälläni lahjojen suhteen. En tiedä mitä kenellekkin ostaa ja missä välissä. Ehkä mietin sitä ensi viikolla, kun pikkujoulut on juhlittu. Ja kyllä, aion vetää pienet kumarat...

Ja näin minustakin tehtiin kunniallinen nainen. Ei enää susiparia, avoliittoa tai miten sitä ikinä haluaa kutsuakkaan. Naitu nainen...
Tai no. Naitu nainen, naitu kyllä, mutta ei niinkään naitu. If you know what I mean???
Olin varma. Aivan varma, että kun pääsen eroon vatsasta ja pääsen tositoimeen mieheni kanssa, poksahtelee ilotulitteet taivaalla ja seinätkin tärisee... vaan ei. Johonkin kummaan hävisi kaikki seksihalut. Ajoittain niitä ehkä tulee. Koen jollakin tasolla haluni väärinä ja sopimattomina äidille. Mikä on ihan sairasta, koska en oikeasti ajattele niin. Olen edelleen nainen äitinä olemisen lisäksi... mistä helvetistä tällainen syyllisyys sitten on pesiytynyt takaraivooni???
Toki meillä harrastetaan tätä rakkauden ilmentämisen muotoa, mutten ihan täysin osaa nauttia siitä. Pelkään, koska vauva herää ja kuuntelen sitä toisella korvalla. Samalla tunnen syyllisyyttä ja ehkä jopa syntisyyttä...
Mikäli tämä ei kohta helpota, käännyn terapeutin puoleen. Aivan varmasti.

En ole halunnut koskaan olla ( enkä halua edelleenkään olla ) äiti, joka kulkee pitkin kyliä kulahtaneissa verkkareissa, ilman meikkiä ja tukka sekaisin. Se, että näyttää edes jotenkin inhimilliselle, on kuitenkin työn takana. Aamusta pitää repiä ihan väkisin aikaa itselleen. Kotona voi tietysti pyöriä vaikka millaisena mörrimöykkynä, mutta ihmisten ilmoilla ei. Sanokaa vaan turhamaiseksi, mutten halua olla yksi niistä naisista, joista puhutaan selän takana, että se oli silloin ennen oikein kivan näköinen, mutta lapsen saamisen jälkeen näyttää haudasta nousseelle.

Nuorimies nukkuu yöt hyvin. Pitää välillä hassua örinää ja röhinää unissaan. Tankkaa ruokaa mahdottomia määriä ja nostaa painoaan kilolla kahdessa viikossa. Yöunetkin on yhdeksää tuntia putkeen. Pääsen helpolla, tiedän... uskon kuitenkin vakaasti, että tästä maksetaan hinta tulevaisuudessa. Onko se sitten, kun kaverille puhkeaa hampaat vai murrosiässä... en tiedä.

Isä on mahtava. Hoitaa poikaa tunnollisesti ja oma- alotteisesti. Ovat viettäneet jo kahdenkeskeisiä hetkiä, kun itse olen kaivannut hengähdystaukoa.

Elämä on aika mahtavaa... ja ihan piakkoin minusta tulee rouva. Jännää sekin... tämä on ollut kertakaikkisen tapahtumarikas vuosi.

Poika tupsahti maailmaan muutaman päivän etuajassa. Kuvittelin, että minulla on vielä pari viikkoa aikaa lepuuttaa jalkoja pöydän päällä, vaan ei ollutkaan.
Tämä pieni nyytti sylissä on ehdottomasti maailman ihanin ja upein olento ikinä. Tuntuu, etten ole koskaan nähnyt mitään näin täydellistä, kaunista ja viatonta. Tällä on aivan täydellisen pehmeää iho ja paksu tukka. Meinaan pakahtua tähän rakkauden määrään.
((( Jep, odotellaan sitä parin vuoden uhmaa ja keskustellaan sitten tosta täydellisyydestä)))
Synnytys ei jättänyt sen suurempia traumoja, kätilöt olivat mahtavia ja tekivät oloni turvalliseksi. Isä istui vieressä tunnollisesti alusta loppuun ja hänen pelkkä läsnäolonsa helpotti suuresti.
Ja nyt nuorimies heräsi...

Neuvolantäti epäilee alkavaa raskausmyrkytystä. Olin siis tänään verikokeilla. Voi vittu sitäkin touhua. Puolitoista tuntia kun odottelee, on aikaa seurata muita ihmisiä.

Vieressä istuu pikkupoika, joka luettelee isoisälleen vaihtuvia vuoronumeroita ääneen, niinkuin se bling ääni ei jo pelkästään alkaisi ärsyttää sadannen kerran jälkeen. Yritän keskittyä lukemaan lehteä, etten nappaa sitä pikkuherraa kurkusta kiinni. Jossain vaiheessa huomaan toisella puolella vieressäni jotain epämääräistä liikettä, mutta yritän vielä keskittyä vain ja ainoastaan surkeaan eläkeläisten ET- lehteen. Liikehdintä vierelläni ei kuitenkaan lopu ja nostan katseeni lehdestä. Mummo tuijottaa herkeämättä nojaillen rollaattoriinsa. Ymmärrän, että minun on vaihdettava paikkaa, koska hän haluaa juurikin kyseiseen paikkaan istumaan rollaattorinsa kanssa. On se vittu kumma, kun mummot alkaa olla niin röyhkeitä, että ne ajaa viimeisillään raskaana olevat naiset pois tuolilta istumasta.

Jonkun ajan kuluttua istuessani toisaalla seuraan, kun toinen rollaattorimummo tyyrää kärryjensä kanssa suoraan erään nuoren tytön tuolia päin (ja nimenomaan päin) ja jää tuijottamaan tyttöä. Tämä tyttö katsoo mummoa ja näyttää äärimmäisen vaivaantuneelle. Sillä ei ole hajuakaan, mitä se mummo haluaa, eikä mummo sano sanaakaan. Tilanne kestää valehtelematta reilut viitisen minuuttia, kunnes tämä nuori tyttö kysyy, haluaako mummo kenties istumaan hänen paikalleen. Mummo nyökkää. Tyttö vaihtaa paikkaa toisaalle. Mummo tuuppaa valtavan rollaattorinsa naulakon eteen niin, että jokainen, joka jättää takkinsa siihen saa suorittaa pienen agility- radan ja mummo vaan tuijottaa naama vittumaisesti kurtussa. Ajattelin, että sillä on varmasti myös päässä jotain vikaa, kunnes se näkee tuttunsa ja kipittää iloisesti (vaikuttaen ihan normaalille) kyselemään kuulumisia jättäen rollaattorinsa naulakon eteen. Palaa taas pian paikalleen jatkamaan vittumaisen näköistä murjotustaan. Käy vähän väliä kyselemässä luukulta typeriä.

Mikä vittu voi olla ihmisessä vikana, ettei se jumalauta osaa kysyä, jos haluaa toisen paikalle istumaan? Ja miksi vitussa pitää mennä jonkun toisen paikalle istumaan, kun on muitakin vapaita paikkoja? Eikö noita vitun kusipää mummoja voi tunkea johonkin omaan landiaan. Ja sitten ne saatanat kitisee tuola, kun nuoriso on niin huonokäytöksistä... no vittu ihme???? Mun ainakin tekis mieli tuollaisten mummojen tekonivelet uuteen uskoon.

Että sellanen päivä. Supisteluita on alkanut ilmaantua. Enää kaksi viikkoa laskettuun aikaan. Luotan kyllä siihen, että mennään parilla viikolla yli. Pientä flunssaa. Suurempaa vitutusta. Sitäkin suurempia tunnekuohuja.

Luulin siis alkaneeni tavaralähetiksi. Olin väärässä. Olen kiipeillyt, kyyristellyt, venytellyt ja vanutellut ties missä. Hakannut nauloja, ruuvannut ruuveja, siirrellyt suuria huonekaluja, asentanut lamppuja ja tehnyt ties mitä salaa. Olen yrittänyt salailla tekemisiäni, mutta useimmista jäänyt kuitenkin kiinni. Hintana omasta typeryydestäni olen itkenyt yöt kipeitä ja turvonneita käsiä. Heräillyt parin tunnin välein. Aivan siis kertakaikkisen vittumaista kipua.

Muutto on tavallaan alta pois. Tavarat tungettu kaappeihin suurimmalta osin... täysin summittain. Nyt, kun kaikki on kaapeissa ja täällä näyttää päällisinpuolin hyvälle, voin alkaa purkaa kaapin kerrallaan ja hakea tavaroille oikeat paikkansa. Kyllä, tiedän olevani varsin epäkäytännöllinen ja tekeväni turhaa työtä, mutta tämä on minulle ainut oikea tapa.

Kävin työpaikallani eilen. Yksi iäkkäämpi rouva "tietää" olevansa aivan helvetin hauska ja vitsikäs heittäessään ensimmäisenä kommenttia minun leviämisestä tai laajenemisesta tai tai lihomisesta. Ei ihan parasta läppää naiselle, joka on kolmea viikkoa vaille laskettua aikaa. Ensinnäkään en ole lihonut ja käsittääkseni tuo lapsi tarvitsee vähän tilaa vatsassa, että kai nyt vitussa se kasvaa. Kyse ei ole siitä, ettäkö loukkaantuisin tai ottaisin itseeni moisista kommenteista, ne nyt vaan ärsyttää. En mäkään kerro sille naiselle, että mulla sentään on hyvä syy isolle mahalle, toisin, kuin hänellä.

Itse raskaudesta tai raskaana olemisesta ei ole mainittavaa. Poika kasvaa ja minä voin hyvin.

Jopas on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta. Siihen on toki myös syynsä. Kesäloman mahtavat kelit piti ulkosalla ja kun lyllersin sisään olin niin poikki, että rojahdin sohvalle ja nostin jalat kohti kattoa.
Sen jälkeen kun saatiin avaimet uuteen kotiin on kaikki aika vierähtänyt remontoidessa, tai paremminkin sanottuna vierähti, nyt olen ainoastaan ruoka- ja tavaralähetti. Tuhosin jo ennestään viallisen käteni käyttökelvottomaksi. Tämä yhden sormen kirjoitusjärjestelmä on tuskastuttavan hidas, mutta antaa aikaa ajatella. Välillä niinkin paljon, että ajatus katkeaa.

Maha kasvaa ja paino nousee ihan vammasta tahtia. Pikkumies odottelee jo lähtökuopissa pää menosuuntaan. Synnytykseen on enää kuutisen viikkoa, mikäli siis kaikki tapahtuu ajallaan. Tärkeintä tässä kohtaa on se, ettei poika tule ajoissa... mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vielä synnyttää. Pitää saada remontti ja muutto ensin alta pois.
Synnyttäminen ei juurikaan jännitä. Tai en oikeastaan ole edes ajatellut koko asiaa. Kai se hoituu omalla painollaan. Neuvolantäti alkoi kertoa synnytyksestä ja lapsivesistä ja supistuksista... minä menin valkoiseksi ja tulin pahoinvoivaksi. Se keskustelu jäi siis siihen.

Lapsen isän kanssa kaikki menee hyvin. Välillä oli aika haastellistakin ja tuntui, että saadaan nyhjäisytyä riitaa ihan mistä tahansa. Tilanne on nyt rauhoittunut. Ei kai kumpikaan jaksa alkaa kinaamaan enää pitkän päivän jälkeen. Vaikka mä koko ajan tiedänkin, että mulla on aivan mahtava ja ihana mies, niin on se siltikin joskus aika munapää.