Jopas on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta. Siihen on toki myös syynsä. Kesäloman mahtavat kelit piti ulkosalla ja kun lyllersin sisään olin niin poikki, että rojahdin sohvalle ja nostin jalat kohti kattoa.
Sen jälkeen kun saatiin avaimet uuteen kotiin on kaikki aika vierähtänyt remontoidessa, tai paremminkin sanottuna vierähti, nyt olen ainoastaan ruoka- ja tavaralähetti. Tuhosin jo ennestään viallisen käteni käyttökelvottomaksi. Tämä yhden sormen kirjoitusjärjestelmä on tuskastuttavan hidas, mutta antaa aikaa ajatella. Välillä niinkin paljon, että ajatus katkeaa.

Maha kasvaa ja paino nousee ihan vammasta tahtia. Pikkumies odottelee jo lähtökuopissa pää menosuuntaan. Synnytykseen on enää kuutisen viikkoa, mikäli siis kaikki tapahtuu ajallaan. Tärkeintä tässä kohtaa on se, ettei poika tule ajoissa... mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vielä synnyttää. Pitää saada remontti ja muutto ensin alta pois.
Synnyttäminen ei juurikaan jännitä. Tai en oikeastaan ole edes ajatellut koko asiaa. Kai se hoituu omalla painollaan. Neuvolantäti alkoi kertoa synnytyksestä ja lapsivesistä ja supistuksista... minä menin valkoiseksi ja tulin pahoinvoivaksi. Se keskustelu jäi siis siihen.

Lapsen isän kanssa kaikki menee hyvin. Välillä oli aika haastellistakin ja tuntui, että saadaan nyhjäisytyä riitaa ihan mistä tahansa. Tilanne on nyt rauhoittunut. Ei kai kumpikaan jaksa alkaa kinaamaan enää pitkän päivän jälkeen. Vaikka mä koko ajan tiedänkin, että mulla on aivan mahtava ja ihana mies, niin on se siltikin joskus aika munapää.