En ole halunnut koskaan olla ( enkä halua edelleenkään olla ) äiti, joka kulkee pitkin kyliä kulahtaneissa verkkareissa, ilman meikkiä ja tukka sekaisin. Se, että näyttää edes jotenkin inhimilliselle, on kuitenkin työn takana. Aamusta pitää repiä ihan väkisin aikaa itselleen. Kotona voi tietysti pyöriä vaikka millaisena mörrimöykkynä, mutta ihmisten ilmoilla ei. Sanokaa vaan turhamaiseksi, mutten halua olla yksi niistä naisista, joista puhutaan selän takana, että se oli silloin ennen oikein kivan näköinen, mutta lapsen saamisen jälkeen näyttää haudasta nousseelle.

Nuorimies nukkuu yöt hyvin. Pitää välillä hassua örinää ja röhinää unissaan. Tankkaa ruokaa mahdottomia määriä ja nostaa painoaan kilolla kahdessa viikossa. Yöunetkin on yhdeksää tuntia putkeen. Pääsen helpolla, tiedän... uskon kuitenkin vakaasti, että tästä maksetaan hinta tulevaisuudessa. Onko se sitten, kun kaverille puhkeaa hampaat vai murrosiässä... en tiedä.

Isä on mahtava. Hoitaa poikaa tunnollisesti ja oma- alotteisesti. Ovat viettäneet jo kahdenkeskeisiä hetkiä, kun itse olen kaivannut hengähdystaukoa.

Elämä on aika mahtavaa... ja ihan piakkoin minusta tulee rouva. Jännää sekin... tämä on ollut kertakaikkisen tapahtumarikas vuosi.