En ole halunnut koskaan olla ( enkä halua edelleenkään olla ) äiti, joka kulkee pitkin kyliä kulahtaneissa verkkareissa, ilman meikkiä ja tukka sekaisin. Se, että näyttää edes jotenkin inhimilliselle, on kuitenkin työn takana. Aamusta pitää repiä ihan väkisin aikaa itselleen. Kotona voi tietysti pyöriä vaikka millaisena mörrimöykkynä, mutta ihmisten ilmoilla ei. Sanokaa vaan turhamaiseksi, mutten halua olla yksi niistä naisista, joista puhutaan selän takana, että se oli silloin ennen oikein kivan näköinen, mutta lapsen saamisen jälkeen näyttää haudasta nousseelle.

Nuorimies nukkuu yöt hyvin. Pitää välillä hassua örinää ja röhinää unissaan. Tankkaa ruokaa mahdottomia määriä ja nostaa painoaan kilolla kahdessa viikossa. Yöunetkin on yhdeksää tuntia putkeen. Pääsen helpolla, tiedän... uskon kuitenkin vakaasti, että tästä maksetaan hinta tulevaisuudessa. Onko se sitten, kun kaverille puhkeaa hampaat vai murrosiässä... en tiedä.

Isä on mahtava. Hoitaa poikaa tunnollisesti ja oma- alotteisesti. Ovat viettäneet jo kahdenkeskeisiä hetkiä, kun itse olen kaivannut hengähdystaukoa.

Elämä on aika mahtavaa... ja ihan piakkoin minusta tulee rouva. Jännää sekin... tämä on ollut kertakaikkisen tapahtumarikas vuosi.

Poika tupsahti maailmaan muutaman päivän etuajassa. Kuvittelin, että minulla on vielä pari viikkoa aikaa lepuuttaa jalkoja pöydän päällä, vaan ei ollutkaan.
Tämä pieni nyytti sylissä on ehdottomasti maailman ihanin ja upein olento ikinä. Tuntuu, etten ole koskaan nähnyt mitään näin täydellistä, kaunista ja viatonta. Tällä on aivan täydellisen pehmeää iho ja paksu tukka. Meinaan pakahtua tähän rakkauden määrään.
((( Jep, odotellaan sitä parin vuoden uhmaa ja keskustellaan sitten tosta täydellisyydestä)))
Synnytys ei jättänyt sen suurempia traumoja, kätilöt olivat mahtavia ja tekivät oloni turvalliseksi. Isä istui vieressä tunnollisesti alusta loppuun ja hänen pelkkä läsnäolonsa helpotti suuresti.
Ja nyt nuorimies heräsi...