- Mitä vappuna?
Jaa-a. Vedän kännit ja lähden torille rähisemään???
Koko vappu ei juurikaan innosta. Selvinpäin humalaisten kuunteleminen on melko rasittavaa. Jankutusta samoista asioista ja huonoja läppiä. Vetäydymme siis omaan rauhaan ja syömme hyvin. Ehkä, jos lauantaina on siedettävä keli, saatamme poiketa vapputorilla.

Mies tuijotti ja nauroi, kun lojuin sohvalla kyljelläni. Asia on niin, että kirjaimellisesti makaan vatsani vieressä ja nyt ollaan vasta puolessavälissä.

Viikonloppu meni...
Kukat on istutettu jo aikoja sitten, kuten myös pienen pienelle pihan pläntille kylvetty uutta nurmea. Mikä oli itseasiassa melko tyhmä veto ajatellen, että siihen olisi voinut ostaa ihan valmista nurmikko- rullaa, joka olisi tullut maksamaan noin. 20 euroa. No, mikäli omat kylvöt eivät ala kasvaa, niin sitten haetaan sellasta valmista...

Eilen paistattelin päivää pihalla ja virittelin kylvölaatikkoa. Tosin tässä vaiheessa vasta petsasin sen... josko tänään kylväisin sinne salaatit, persiljat ja retiisit.

Maha alkaa olla jo vähän tiellä. Kasvava rintavarustus on lähinnä ärsyttävä. Se on myös tiellä.
Mies luuhaa melkein joka helvetin ilta tuijottamassa jotain väsynyttä jääkiekkoa ja se saa pinnani turhan kireälle. Urheasti yritän olla hyvä avovaimo ja sanon, että mene ihmeessä illaksi ystäviesi sohvalle tuijottamaan tätä sinulle niin tärkeää urheilulajia, vaikka en sitä tarkoitakkaan.

Paranormal activityn katsominen oli virhe. Heti alussa se toi mieleen unihalvaukset, joista kärsin vuosia sitten, kuten myös nimeni kuiskailut korvaani (tosin jonkinlaisia unihäiriöitä nämäkin). Onneksi leffan loppu meni niin överiksi, että ylenpalttinen pelkääminen loppui siihen.

Olen pääsemässä yli syyllisyydentunteistani. En täysin, mutta suurimmaksi osaksi.

Vatsa on ottanut järjettömän kasvupyrähdyksen viimeisen viikon aikana. Se on vaan pullahtanut ulos. Järjetön kessi. Otin tänä aamuna käyttöön äitiys- farkut. Ei siksi, etteikö vanhat mahtuisi, vaan sisksi, että normifarkut, jotka eivät vielä pahasti purista, ovat pesussa. Myönnettäköön, että mukavathan nämä on päällä, kun ei purista sitten mistään.

Kasailin eilen illalla lastenvaunut. Hurjaa touhua. Mies ei uskaltanut olla lähimaillakaan. Ei myöhempääkään, kun asensin uuden television käyttöön (ei siinä oikeasti mitään asentamista ole). On ilmeisesti niin, että keskittyessäni johonkin, en suhtaudu hyvin häiriöön. Tässä tapauksessa kaikki, mikä ei tapahdu sillä sekunnilla tai siten, kun haluan sen tapahtuvan, on häiriötä. Kuten myös hauskuuttaminen tai muu turha puuha kesken tärkeän operaation.

Kuvitteleeko joku oikeasti, että kassajono menee nopeammin, jos seisoo edessäolevan kantapäillä ja huohottaa niskaan????

Sydänäänet kuului ja kaikki kunnossa.
Minä olin nostanut painoani, mikä sapettaa ihan tosissaan. Nyt on aika ottaa pieni ruokavalio remontti. Ei sillä, että aivan samalla tavalla olen syönyt kuin ennenkin, mutta kroppa taitaa kerätä enemmän rasvavarastoja. Kostoksi vähennän energiansaantia.

Neuvolantäti tuntui nyt jotenkin leppoisamalle, kun ensimmäisellä kerralla. Tai täti (ei se oikeasti mikään täti ole, nuorehko nainen) oli varmasti aivan samanlainen, kuin ennenkin, mutta minä ehkä rentoutuneempi.

Toinen ultra on heti toukokuun alussa. Sitten selviää onko täälä tyttö vai poika. Sen on syytä näyttää värkkinsä tai käyn lääkärin kauluksiin kiinni.

Pistin pelin niin hurjaksi, että tilasin eilen vaunut. Niitä oli kehuttu monellakin palstalla ja olivat alennuksella. Lisäksi siihen tuli jotain kylkiäisiä. Kun kerran halvalla sai, niin pitihän sitä... kotiinkuljetuskin oli ilmainen. Hieman ehkä etuajassa... mutta toisaaltaan, samapa tuo, tarpeeseen ne kuitenkin tulee. Ehkä tämä koko asia alkaa konkretisoitua, kun nurkissa pyörii vauvaan liittyviä tavaroita.

Eilen heittelin tavaroita seinään kiukuspäissäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Mitä vittua? Siippakin sai vähän osumaa. Hävettää. Hävettää niin paljon, että haluaisin tunkea pääni puskaan muutamaksi viikoksi. Pahinta oli se, että se suhtautui koko asiaan järkevästi. Tuli hetken päästä istumaan sängyn reunalle ja kysymään, miksi musta tuntuu niin pahalle. Sen jälkeen pitelin päätä käsissä ja nyyhkytyksen välistä yritin kertoa, miten tyhmälle tuntuu, kun en osaa iloita tästä uuden elämän luomisesta.
Mulla on ihan valtavan hieno mies.

Ha-haaaa!!!
Mahassa on tuntuneet ensimmäiset poksahdukset. Aika jännää. Vähän kuin ilmakupla puhkeaisi (niinkuin kaikkialla sanotaankin), muttei kuitenkaan.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikilla muilla on vatsoissaan kasvaville vauvoille "työnimet". Ei meillä vaan. Suoraan sanottuna, en oikein vieläkään tajua, mitä tapahtuu. Ymmärsin asian paljon paremmin ihan alkuunsa. Enää en. En, vaikka siitä on kuvia todisteena.
Ajatelkaas, tämä täällä on jo 16 senttiä pitkä enkä minä edes varsinaisesti tunne sen olemassaoloa. En, vaikka maha poksahteleekin ja on kasvanut. Tunnen itseni lähinnä pulskaksi. Keskivartalolihavaksi. Läskiksi.

Elämä on välillä vähän haasteellista. Painimme raha- ongelmien kanssa. Tuntuu, että aina on jotain ongelmia vastassa. Kyllä tämä tästä selviää, en minä sitä. Mutta rasittavaa tämä kuitenkin on. Viimeiset puolivuotta on olleet yhtä kamppailua. Onneksi oma palkkani juoksee säännöllisesti. Huomaan kyllä, miten mies on tuskissaan tilanteesta. Olenhan minä sille miljoonasti sanonut, ettei tämä ole sen vikaa. Masentuu se silti ja syyttää itseään. Niin masennun minäkin.
Toisaaltaan olen ihan joka ikinen päivä onnellinen, että juuri tuo mies on minun... ihan kokonaan minun... buahahaaaaaa....