Ha-haaaa!!!
Mahassa on tuntuneet ensimmäiset poksahdukset. Aika jännää. Vähän kuin ilmakupla puhkeaisi (niinkuin kaikkialla sanotaankin), muttei kuitenkaan.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikilla muilla on vatsoissaan kasvaville vauvoille "työnimet". Ei meillä vaan. Suoraan sanottuna, en oikein vieläkään tajua, mitä tapahtuu. Ymmärsin asian paljon paremmin ihan alkuunsa. Enää en. En, vaikka siitä on kuvia todisteena.
Ajatelkaas, tämä täällä on jo 16 senttiä pitkä enkä minä edes varsinaisesti tunne sen olemassaoloa. En, vaikka maha poksahteleekin ja on kasvanut. Tunnen itseni lähinnä pulskaksi. Keskivartalolihavaksi. Läskiksi.

Elämä on välillä vähän haasteellista. Painimme raha- ongelmien kanssa. Tuntuu, että aina on jotain ongelmia vastassa. Kyllä tämä tästä selviää, en minä sitä. Mutta rasittavaa tämä kuitenkin on. Viimeiset puolivuotta on olleet yhtä kamppailua. Onneksi oma palkkani juoksee säännöllisesti. Huomaan kyllä, miten mies on tuskissaan tilanteesta. Olenhan minä sille miljoonasti sanonut, ettei tämä ole sen vikaa. Masentuu se silti ja syyttää itseään. Niin masennun minäkin.
Toisaaltaan olen ihan joka ikinen päivä onnellinen, että juuri tuo mies on minun... ihan kokonaan minun... buahahaaaaaa....