Luulin siis alkaneeni tavaralähetiksi. Olin väärässä. Olen kiipeillyt, kyyristellyt, venytellyt ja vanutellut ties missä. Hakannut nauloja, ruuvannut ruuveja, siirrellyt suuria huonekaluja, asentanut lamppuja ja tehnyt ties mitä salaa. Olen yrittänyt salailla tekemisiäni, mutta useimmista jäänyt kuitenkin kiinni. Hintana omasta typeryydestäni olen itkenyt yöt kipeitä ja turvonneita käsiä. Heräillyt parin tunnin välein. Aivan siis kertakaikkisen vittumaista kipua.

Muutto on tavallaan alta pois. Tavarat tungettu kaappeihin suurimmalta osin... täysin summittain. Nyt, kun kaikki on kaapeissa ja täällä näyttää päällisinpuolin hyvälle, voin alkaa purkaa kaapin kerrallaan ja hakea tavaroille oikeat paikkansa. Kyllä, tiedän olevani varsin epäkäytännöllinen ja tekeväni turhaa työtä, mutta tämä on minulle ainut oikea tapa.

Kävin työpaikallani eilen. Yksi iäkkäämpi rouva "tietää" olevansa aivan helvetin hauska ja vitsikäs heittäessään ensimmäisenä kommenttia minun leviämisestä tai laajenemisesta tai tai lihomisesta. Ei ihan parasta läppää naiselle, joka on kolmea viikkoa vaille laskettua aikaa. Ensinnäkään en ole lihonut ja käsittääkseni tuo lapsi tarvitsee vähän tilaa vatsassa, että kai nyt vitussa se kasvaa. Kyse ei ole siitä, ettäkö loukkaantuisin tai ottaisin itseeni moisista kommenteista, ne nyt vaan ärsyttää. En mäkään kerro sille naiselle, että mulla sentään on hyvä syy isolle mahalle, toisin, kuin hänellä.

Itse raskaudesta tai raskaana olemisesta ei ole mainittavaa. Poika kasvaa ja minä voin hyvin.

Jopas on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta. Siihen on toki myös syynsä. Kesäloman mahtavat kelit piti ulkosalla ja kun lyllersin sisään olin niin poikki, että rojahdin sohvalle ja nostin jalat kohti kattoa.
Sen jälkeen kun saatiin avaimet uuteen kotiin on kaikki aika vierähtänyt remontoidessa, tai paremminkin sanottuna vierähti, nyt olen ainoastaan ruoka- ja tavaralähetti. Tuhosin jo ennestään viallisen käteni käyttökelvottomaksi. Tämä yhden sormen kirjoitusjärjestelmä on tuskastuttavan hidas, mutta antaa aikaa ajatella. Välillä niinkin paljon, että ajatus katkeaa.

Maha kasvaa ja paino nousee ihan vammasta tahtia. Pikkumies odottelee jo lähtökuopissa pää menosuuntaan. Synnytykseen on enää kuutisen viikkoa, mikäli siis kaikki tapahtuu ajallaan. Tärkeintä tässä kohtaa on se, ettei poika tule ajoissa... mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vielä synnyttää. Pitää saada remontti ja muutto ensin alta pois.
Synnyttäminen ei juurikaan jännitä. Tai en oikeastaan ole edes ajatellut koko asiaa. Kai se hoituu omalla painollaan. Neuvolantäti alkoi kertoa synnytyksestä ja lapsivesistä ja supistuksista... minä menin valkoiseksi ja tulin pahoinvoivaksi. Se keskustelu jäi siis siihen.

Lapsen isän kanssa kaikki menee hyvin. Välillä oli aika haastellistakin ja tuntui, että saadaan nyhjäisytyä riitaa ihan mistä tahansa. Tilanne on nyt rauhoittunut. Ei kai kumpikaan jaksa alkaa kinaamaan enää pitkän päivän jälkeen. Vaikka mä koko ajan tiedänkin, että mulla on aivan mahtava ja ihana mies, niin on se siltikin joskus aika munapää.