Miksi ihmeessä olet aina selitysvelvollinen, jos et juo? Miksei ole hyväksyttävää olla juomatta? Mumisen epämääräisiä vastauksia ajoissa heräämisestä tai aamun aikaisista velvollisuuksista ja vastaukseksi saan hämmästyneitä ilmeitä.

Muut tuntuvat muutenkin pitävän toisten raskautta omana asianaan. Siitä voi kertoa kaikille, vaikka on vartavasten pyydetty pitämään suut supussa sen aikaa, että ensimmäinen ultra on käyty läpi. Tulevana äitinä sinulla ei tunnu enää olevan oikeutta yksityisyyteen. Tämä lapsi on kaikkien ja jokainen haluaa tyrkyttää neuvojaan tai kertoa omia kokemuksiaan ja vaivojaan. En minä jaksa tästä jauhaa joka helvetin vastaantulijan kanssa. Aivan varmasti kysyn, jos kaipaan neuvoja tai olen hämilläni jonkin asian suhteen. Ei mulle tarvitse tulla kertomaan mikä imetysväli on sopiva. Ei ainakaan vielä tässä vaiheessa.

Olin eräänä päivänä kotona sairaana. Katselin kaikenlaista kökkö- ohjelmaa mitä tv päivisin suoltaa. Muodonmuutos- ohjelmissa on vaan äitejä. Kaikki ne sanovat, että unohtivat pitää huolta itsestään, kun keskittyivät perheeseensä ja sen hyvinvointiin. Itse tuskin olen riittävän epäitsekäs moiseen. Vai voiko sitä tietää, ennenkuin on itse samassa tilanteessa?

Edelliseen tekstiin viitaten, kyllä, minä ylireagoin. Rehellisesti sanottuna tuskin voisin parempaa ja huolehtivampaa miestä mistään löytää. Mies on aarre... mikä ihme sitten saa minut sitä välillä epäilemään? En ymmärrä.

Maha on alkanut pullistua jo nyt ulos. Käsittääkseni sellaista ei edes vielä pitäisi tapahtua... mutta tapahtuuhan kuitenkin. Housut kiristää alavatsasta. Ahdistavaa. Vielä en aio taipua käyttämään äitiysvaatteita. En missään tapauksessa.

Miehet on ihan tyhmiä. Tai paremminkin mies on ihan tyhmä. Oma avomieheni on ihan tyhmä.

Se mäntti saa minut välillä kyseenalaistamaan rooliaan minkäänlaisena vakavasti otettavana ja vastuullisena kasvattajana. Toisinaan on vaikea luottaakkin. Ei siis siten, ettäkö epäilisin hänen juoksevan vieraissa, mutta toisella tavalla, toisenlaisissa asioissa. Suurimman osan ajasta toki voin, mutta onko siitä mitään hyötyä, jos on kuitenkin epäilys?

Tai ehkäpä minä ainoastaan ylireagoin.

Miten tä väsymys voi vaan mennä pahemmaksi ja pahemmaksi?
Tulee syyllinen olo himassa, kun toinen joutuu hoitamaan sielä kaiken, kun minä vaan nukun.

Stressaan keskenmenosta. Siihen ei ole mitään syytä, mutta stressaan silti.
Olisin äärimmäisen pettynyt, mikäli niin tapahtuisi. Olisi rasittavaa aloittaa projekti alusta. Tuntuu, että tämäkin reilu seitsemän viikkoa on kestänyt ikuisuuden.

Ajatuskin sairaalasta tai verestä kuvottaa. Kuvottaa niin pahasti, että pelkään joko pyörtyväni tai vähintäänkin oksentavani. Itseasiassa kaikki, mikä liittyy ihmisen terveydentilaan tai sisuskaluihin, kuvottaa. Munuaiset, yök!

Etoo ja turvottaa. Väsyttää.
Siinä se.

Jostain syystä olen löytänyt vähän extra- energiaa laittaa kotia kuntoon. Liekö jonkinlainen pesänrakennus hömpötys meneillään. Tiedä häntä. Ikkunoihin vähän uutta verhoa ja kaappien tyhjennystä kaikesta turhasta kertyneestä sälästä. Lipastoa ja koukkua. Kaikkea pientä. Olohuoneessa pitää olla tulppaaneja iso kasa.

Ajattelen enää vain syömistä. Mitä haluan syödä ja mitä syön seuraavana päivänä ja mitä en saa syödä ja mitä en saisi syödä, mutta syön. Ruokakauppaan saan uppoamaan melkoisen summan rahaa haaliessani kaikkea mahdollista kärryyn. Kyllä, edotuksesta huolimatta. Outoa??? Sallittakoon minulle kuitenkin jatkuva haaveilu ruuasta, ajatellen, että olen luopunut alkoholista ja savukkeista.

Vatsa pömpöttää. Olisi hauska kuvitella vauvan tekevän tilaa itselleen, mutta ei se sitä ole. Kärsin turvotuksesta. Älyttömiä oireita.

Mitkä nokoset?
Mitkä ihmeen nokoset?
Turha mennä sohvalle filttien väliin ja kuvitella ottavansa pienet torkut. Ehei. Nyt nukutaan suoraan 12 tuntia putkeen. Uni tuntuu siltikin riittämättömälle. Töissä väsyttää, kotona väsyttää, kaikki normaalit askareet ovat aivan liian voimia vieviä. Hereillä pysyminen on jatkuvaa taistelua. Lakkaakohan ikinä väsyttämästä?