Nuorimies kasvaa ihan järjetöntä vauhtia. Menee käyrien ylärajoilla, ellei jopa yläpuolella. Toivottavasti pojasta tulee pitkä kuin isänsä. Olishan se perin vittumaista olla 160 senttinen mies... ei sillä, ettäkö minulla olisi jotain vastaan lyhyempiä miehiä vaan kuvittelen ainakin, että pidempien miehien elämä on ehkä vähän helpompaa. Kuvittelen myös, että lyhyempien naisten elämä on helpompaa... saattaa olla, että olen täysin hakoteillä.

Järkeni alkaa pettää pikkuhiljaa. Pelkään, että pojalle tapahtuu jotain. Pelkään myös, että meille, hänen vanhemmilleen tapahtuu jotain. Päässä pyörii ihan järjettömiä kauhuskenaarioita, enkä pääse niistä eroon. Äitiys on ihanaa, enkä missään nimessä vaihtaisi sitä mihinkään, mutten koskaan ymmärtänyt miten paniikissa sitä on lapsensa turvallisuudesta. En tiedä miten vanhemmat, jotka ovat menettäneet lapsensa selviävät siitä ikinä. Kaiken lisäksi, minun on myönnettävä, että ymmärrän vasta nyt äitiäni niin paljon paremmin.

Joulukin tulee hurjaa vauhtia. Olen kertakaikkisen ymmälläni lahjojen suhteen. En tiedä mitä kenellekkin ostaa ja missä välissä. Ehkä mietin sitä ensi viikolla, kun pikkujoulut on juhlittu. Ja kyllä, aion vetää pienet kumarat...

Ja näin minustakin tehtiin kunniallinen nainen. Ei enää susiparia, avoliittoa tai miten sitä ikinä haluaa kutsuakkaan. Naitu nainen...
Tai no. Naitu nainen, naitu kyllä, mutta ei niinkään naitu. If you know what I mean???
Olin varma. Aivan varma, että kun pääsen eroon vatsasta ja pääsen tositoimeen mieheni kanssa, poksahtelee ilotulitteet taivaalla ja seinätkin tärisee... vaan ei. Johonkin kummaan hävisi kaikki seksihalut. Ajoittain niitä ehkä tulee. Koen jollakin tasolla haluni väärinä ja sopimattomina äidille. Mikä on ihan sairasta, koska en oikeasti ajattele niin. Olen edelleen nainen äitinä olemisen lisäksi... mistä helvetistä tällainen syyllisyys sitten on pesiytynyt takaraivooni???
Toki meillä harrastetaan tätä rakkauden ilmentämisen muotoa, mutten ihan täysin osaa nauttia siitä. Pelkään, koska vauva herää ja kuuntelen sitä toisella korvalla. Samalla tunnen syyllisyyttä ja ehkä jopa syntisyyttä...
Mikäli tämä ei kohta helpota, käännyn terapeutin puoleen. Aivan varmasti.

En ole halunnut koskaan olla ( enkä halua edelleenkään olla ) äiti, joka kulkee pitkin kyliä kulahtaneissa verkkareissa, ilman meikkiä ja tukka sekaisin. Se, että näyttää edes jotenkin inhimilliselle, on kuitenkin työn takana. Aamusta pitää repiä ihan väkisin aikaa itselleen. Kotona voi tietysti pyöriä vaikka millaisena mörrimöykkynä, mutta ihmisten ilmoilla ei. Sanokaa vaan turhamaiseksi, mutten halua olla yksi niistä naisista, joista puhutaan selän takana, että se oli silloin ennen oikein kivan näköinen, mutta lapsen saamisen jälkeen näyttää haudasta nousseelle.

Nuorimies nukkuu yöt hyvin. Pitää välillä hassua örinää ja röhinää unissaan. Tankkaa ruokaa mahdottomia määriä ja nostaa painoaan kilolla kahdessa viikossa. Yöunetkin on yhdeksää tuntia putkeen. Pääsen helpolla, tiedän... uskon kuitenkin vakaasti, että tästä maksetaan hinta tulevaisuudessa. Onko se sitten, kun kaverille puhkeaa hampaat vai murrosiässä... en tiedä.

Isä on mahtava. Hoitaa poikaa tunnollisesti ja oma- alotteisesti. Ovat viettäneet jo kahdenkeskeisiä hetkiä, kun itse olen kaivannut hengähdystaukoa.

Elämä on aika mahtavaa... ja ihan piakkoin minusta tulee rouva. Jännää sekin... tämä on ollut kertakaikkisen tapahtumarikas vuosi.

Poika tupsahti maailmaan muutaman päivän etuajassa. Kuvittelin, että minulla on vielä pari viikkoa aikaa lepuuttaa jalkoja pöydän päällä, vaan ei ollutkaan.
Tämä pieni nyytti sylissä on ehdottomasti maailman ihanin ja upein olento ikinä. Tuntuu, etten ole koskaan nähnyt mitään näin täydellistä, kaunista ja viatonta. Tällä on aivan täydellisen pehmeää iho ja paksu tukka. Meinaan pakahtua tähän rakkauden määrään.
((( Jep, odotellaan sitä parin vuoden uhmaa ja keskustellaan sitten tosta täydellisyydestä)))
Synnytys ei jättänyt sen suurempia traumoja, kätilöt olivat mahtavia ja tekivät oloni turvalliseksi. Isä istui vieressä tunnollisesti alusta loppuun ja hänen pelkkä läsnäolonsa helpotti suuresti.
Ja nyt nuorimies heräsi...

Neuvolantäti epäilee alkavaa raskausmyrkytystä. Olin siis tänään verikokeilla. Voi vittu sitäkin touhua. Puolitoista tuntia kun odottelee, on aikaa seurata muita ihmisiä.

Vieressä istuu pikkupoika, joka luettelee isoisälleen vaihtuvia vuoronumeroita ääneen, niinkuin se bling ääni ei jo pelkästään alkaisi ärsyttää sadannen kerran jälkeen. Yritän keskittyä lukemaan lehteä, etten nappaa sitä pikkuherraa kurkusta kiinni. Jossain vaiheessa huomaan toisella puolella vieressäni jotain epämääräistä liikettä, mutta yritän vielä keskittyä vain ja ainoastaan surkeaan eläkeläisten ET- lehteen. Liikehdintä vierelläni ei kuitenkaan lopu ja nostan katseeni lehdestä. Mummo tuijottaa herkeämättä nojaillen rollaattoriinsa. Ymmärrän, että minun on vaihdettava paikkaa, koska hän haluaa juurikin kyseiseen paikkaan istumaan rollaattorinsa kanssa. On se vittu kumma, kun mummot alkaa olla niin röyhkeitä, että ne ajaa viimeisillään raskaana olevat naiset pois tuolilta istumasta.

Jonkun ajan kuluttua istuessani toisaalla seuraan, kun toinen rollaattorimummo tyyrää kärryjensä kanssa suoraan erään nuoren tytön tuolia päin (ja nimenomaan päin) ja jää tuijottamaan tyttöä. Tämä tyttö katsoo mummoa ja näyttää äärimmäisen vaivaantuneelle. Sillä ei ole hajuakaan, mitä se mummo haluaa, eikä mummo sano sanaakaan. Tilanne kestää valehtelematta reilut viitisen minuuttia, kunnes tämä nuori tyttö kysyy, haluaako mummo kenties istumaan hänen paikalleen. Mummo nyökkää. Tyttö vaihtaa paikkaa toisaalle. Mummo tuuppaa valtavan rollaattorinsa naulakon eteen niin, että jokainen, joka jättää takkinsa siihen saa suorittaa pienen agility- radan ja mummo vaan tuijottaa naama vittumaisesti kurtussa. Ajattelin, että sillä on varmasti myös päässä jotain vikaa, kunnes se näkee tuttunsa ja kipittää iloisesti (vaikuttaen ihan normaalille) kyselemään kuulumisia jättäen rollaattorinsa naulakon eteen. Palaa taas pian paikalleen jatkamaan vittumaisen näköistä murjotustaan. Käy vähän väliä kyselemässä luukulta typeriä.

Mikä vittu voi olla ihmisessä vikana, ettei se jumalauta osaa kysyä, jos haluaa toisen paikalle istumaan? Ja miksi vitussa pitää mennä jonkun toisen paikalle istumaan, kun on muitakin vapaita paikkoja? Eikö noita vitun kusipää mummoja voi tunkea johonkin omaan landiaan. Ja sitten ne saatanat kitisee tuola, kun nuoriso on niin huonokäytöksistä... no vittu ihme???? Mun ainakin tekis mieli tuollaisten mummojen tekonivelet uuteen uskoon.

Että sellanen päivä. Supisteluita on alkanut ilmaantua. Enää kaksi viikkoa laskettuun aikaan. Luotan kyllä siihen, että mennään parilla viikolla yli. Pientä flunssaa. Suurempaa vitutusta. Sitäkin suurempia tunnekuohuja.

Luulin siis alkaneeni tavaralähetiksi. Olin väärässä. Olen kiipeillyt, kyyristellyt, venytellyt ja vanutellut ties missä. Hakannut nauloja, ruuvannut ruuveja, siirrellyt suuria huonekaluja, asentanut lamppuja ja tehnyt ties mitä salaa. Olen yrittänyt salailla tekemisiäni, mutta useimmista jäänyt kuitenkin kiinni. Hintana omasta typeryydestäni olen itkenyt yöt kipeitä ja turvonneita käsiä. Heräillyt parin tunnin välein. Aivan siis kertakaikkisen vittumaista kipua.

Muutto on tavallaan alta pois. Tavarat tungettu kaappeihin suurimmalta osin... täysin summittain. Nyt, kun kaikki on kaapeissa ja täällä näyttää päällisinpuolin hyvälle, voin alkaa purkaa kaapin kerrallaan ja hakea tavaroille oikeat paikkansa. Kyllä, tiedän olevani varsin epäkäytännöllinen ja tekeväni turhaa työtä, mutta tämä on minulle ainut oikea tapa.

Kävin työpaikallani eilen. Yksi iäkkäämpi rouva "tietää" olevansa aivan helvetin hauska ja vitsikäs heittäessään ensimmäisenä kommenttia minun leviämisestä tai laajenemisesta tai tai lihomisesta. Ei ihan parasta läppää naiselle, joka on kolmea viikkoa vaille laskettua aikaa. Ensinnäkään en ole lihonut ja käsittääkseni tuo lapsi tarvitsee vähän tilaa vatsassa, että kai nyt vitussa se kasvaa. Kyse ei ole siitä, ettäkö loukkaantuisin tai ottaisin itseeni moisista kommenteista, ne nyt vaan ärsyttää. En mäkään kerro sille naiselle, että mulla sentään on hyvä syy isolle mahalle, toisin, kuin hänellä.

Itse raskaudesta tai raskaana olemisesta ei ole mainittavaa. Poika kasvaa ja minä voin hyvin.

Jopas on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta. Siihen on toki myös syynsä. Kesäloman mahtavat kelit piti ulkosalla ja kun lyllersin sisään olin niin poikki, että rojahdin sohvalle ja nostin jalat kohti kattoa.
Sen jälkeen kun saatiin avaimet uuteen kotiin on kaikki aika vierähtänyt remontoidessa, tai paremminkin sanottuna vierähti, nyt olen ainoastaan ruoka- ja tavaralähetti. Tuhosin jo ennestään viallisen käteni käyttökelvottomaksi. Tämä yhden sormen kirjoitusjärjestelmä on tuskastuttavan hidas, mutta antaa aikaa ajatella. Välillä niinkin paljon, että ajatus katkeaa.

Maha kasvaa ja paino nousee ihan vammasta tahtia. Pikkumies odottelee jo lähtökuopissa pää menosuuntaan. Synnytykseen on enää kuutisen viikkoa, mikäli siis kaikki tapahtuu ajallaan. Tärkeintä tässä kohtaa on se, ettei poika tule ajoissa... mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vielä synnyttää. Pitää saada remontti ja muutto ensin alta pois.
Synnyttäminen ei juurikaan jännitä. Tai en oikeastaan ole edes ajatellut koko asiaa. Kai se hoituu omalla painollaan. Neuvolantäti alkoi kertoa synnytyksestä ja lapsivesistä ja supistuksista... minä menin valkoiseksi ja tulin pahoinvoivaksi. Se keskustelu jäi siis siihen.

Lapsen isän kanssa kaikki menee hyvin. Välillä oli aika haastellistakin ja tuntui, että saadaan nyhjäisytyä riitaa ihan mistä tahansa. Tilanne on nyt rauhoittunut. Ei kai kumpikaan jaksa alkaa kinaamaan enää pitkän päivän jälkeen. Vaikka mä koko ajan tiedänkin, että mulla on aivan mahtava ja ihana mies, niin on se siltikin joskus aika munapää.

Loma. Ihana loma. Töihin tuskin enää menen. Loman jälkeen olisi kolme pitkää viikkoa töitä, mutta tulkoon toimeen keskenään. Olen mielestäni ansainnut lomani, sairaslomani ja äitiyslomani.

Pian tehdään uudesta asunnosta kauppakirjat. Eikä kauaakaan, kun päästään sinne jo tekemään remonttia.

Olen kuluttanut kaksi päivää alennusmyynneissä ja ostellut itselleni jotain päällepantavaa. Sitä tuntee itsensä nyt niin kankeaksi möhkyläksi, että yksikään kiristävä vaate ei käy. Legginssejä ja tunikoita. Olen korvia myöten täynnä kumpiakin, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

Itkin pukukopissa. Ikinä enkä koskaan ole kärsinyt selluliitista, mutta nyt sitä on vaikka kuinka. Reisien etuosakin on täynnä selluliittia. Hyi saatana. En todellakaan ole sinut näiden kaikkien muutoksien kanssa.

Tarjous meni läpi.
Mies on ollut stressaantunut lainan ottamisesta. Miettii kovasti, että mitä jos työt loppuukin... tai tulee jotain muuta vastoinkäymistä raha- asioiden kanssa. Tällä hetkellä maksamme kuitenkin enemmän vuokraa, kuin mitä asumiskustannukset tulevat olemaan omassa uudessa asunnossa. Vuokra on kuitenkin aina maksettava, niin miksi ihmeessä me ei tästä lainan maksamisesta selvittäisi...
Oli miten oli. Olen tyytyväinen ja erittäin onnellinen. Aloinkin jo kypsyä vuokra- asumiseen ja vuokran maksamiseen.

Eräästä asunnosta on tarjous vetämässä. Se on aivan ihanalla paikalla ja pienillä muutoksilla siitä tulee aivan mahtava uusi koti. Uusi koti, mikäli tarjous menee läpi. On tässäkin asunnossa pari vähän vähemmän hyvää asiaa, mutta summalla, jonka olimme valmiit sijoittamaan asuntoon, tuskin kannattaa odottaa täydellistä unelmakotia. Jostain kai joutuu tinkimään.

Sokeriarvot oli aivan mainiot. Poika pyörii mahassa kuin väkkyrä. Vilkas kaveri edelleen. Painoni nousee vähän turhan nopeaan, mutta toisaaltaan, ei tilanne voi olla niin paha, sillä mahdun edelleen vanhoihin farkkuihin. Mihin siis 10 kg on mennyt? HÄ? Terkkarin täti jo vähän kuittasi painosta. Ihme, mutta en edes pahoittanut mieltäni.

Hemoglobiini oli laskenut. Olin järkyttynyt. Se kun on ollut aina 150 paremmalla puolen. Nyt ainoastaan vähän päälle sata. Ihmekkään, että on väsyttänyt. Hain apteekista rautalääkitystä, josko olokin alkaisi helpottamaan...

Sokerirasitus on takanapäin. Olisin saanut tulokset seuraavana päivänä neuvolasta, mutten jaksanut soittaa, kun ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Vaikka ei olisikaan, saan varmasti tiedot ensi viikolla neuvolasta, kun menen sielä käymään. Käsivarret on edelleen mustelmilla. Toivottavasti kukaan ei epäile, että sinne olisi enemmänkin rätkitty jotain sisään, kuin ulos :)

Postista hain äitiyspakkauksen. Sielä oli ihan valtava määrä vaatteita ja kaikkea muutakin tilpehööriä. Mun päähän ei oikein mahdu se, että joillakin on pokkaa valittaa ja kitistä siitä, että vaatteet on väärän värisiä tai jotain muuta. Tsiisus. Jengi saa älyttömän kasan tarpeellista tavaraa valtiolta ja ainut mitä ne keksii tehdä on rutista vääränvärisistä potkuhousuista. Ihme, ettei kukaan ole vielä natissut väärän merkkisistä kondomeista tai liukkarista. Tai ehkä onkin... Itse olen kuitenkin erittäin tyytyväinen pakettiin. Kiitän ja kumarran.

Katsoin tv:stä jotain paskaohjelmaa. En tiedä olenko se vaan minä, mutta mun mielestä on jotenkin naurettavaa, että 60- vee nainen menee naimisiin valkosessa tylli- hääpuvussa, hei comeooooooon! Sitten valitetaan, kun eräs poliitikko vähän kisuttelee jotain (ei niin viatonta) 16-vee tyttöä. Kumpikin on mennyt hyvän maun rajojen yli ja lujaa.

Kävin eilen katsomassa pari viikkoa vanhaa pientä poikaa. Oli se söpö. Söpö, kun mikä. Söpöä ei ollut vaipanvaihtohetki. Kundi innostu heti pissailemaan, kun vaippa otettiin pois. Seinille ja lattioille sitä meni... yritti vielä kääntyä ja tähdätä minuakin. Eikä tämäkään vielä riittänyt... perään se heitti vielä oikein komean varpusparven. Pojat on niin OUTOJA! Pienestä asti niillä on joku ihmeen fetissi pissaamisen kanssa...

Parista pankista on tippunut lainalupaus... eli nyt katsotaan asuntoa tosissaan. Näkösällä ei yhtäkään sopivaa ja kesä on varmaan suhteellisen hiljaista aikaa. No, katsotaan... Yksi varteenotettava on, mutta kiinteistövälitysfirma on lomalla??? Mikä ihmeen kiinteistövälitysfirma on lomalla? En ymmärrä.

Aamu oli tuskaa. Selkä on aivan loppu ja harjotussupistukset piti hereillä yöllä. Toisaaltaan tekisi mieli kävellä lääkerille ja jäädä sairaslomalle... toisaaltaan taas olisi kiva vielä olla töissäkin.

Liian suuri neliöhinta ainakin siihen nähden, miten paljon remonttia olisi pitänyt tehdä. Asunto olisi ollut aivan liian huono sijoitus. En tiedä onko se niin, että moni pitää omaa kotiaan huomattavasti parempana ja arvokkaampana kuin mitä se oikeasti on.

Asunnon metsästys jatkuu edelleen. Minä pidän remonteista ja suorastaan odotan kädet syyhyten, että pääsen tekemään jotain. Miestä pelottaa ryhtyä siihen kanssani. Kai se tietää millainen höyrypää olen monessa asiassa... jostain kumman syystä remonttihommissa pinna ei pala. Ehkä se on yksi niistä harvoista asioista, joissa luotan muiden osaamiseen enemmän, kuin omaani. Teen kuten käsketään ja pidän suuni supussa. Uskomatonta, mutta totta.

Jos asunnon haluaa hyvien kulkuyhteyksien varrelta, se maksaa enemmän, mutta yksi auto riittää. Toisaaltaan vähän rauhallisemmalla paikalla yhteydet ovat huonommat ja kaksi autoa tarvitaan ehdottomasti, mutta asunnot ovat edullisempia... Kumpi siis on parempi???

Mahassa on painetta ja sattuu. Ai ai ai. Selän kipuihin pitäisi käyttää tukivyötä, jotta jaksaa töissä, mutta vatsa ei siitä pidä. Ihme touhua. Tätäkö tämä on tästä eteenpäin? Jos ei fyysistä kipua ja kolotusta, niin henkistä?

Mittani on täyttynyt vuokran maksamisesta. Menen tänään pankkiin neuvottelemaan asuntolainasta ja hakemaan ns. lainalupauksen. En nimittäin usko, ettäkö ne antaisivat kielteisen päätöksen. Silmäilin jo yhtä rivitalon päätyä, vaikkain siinä on hintapyyntö hippasen liian suuri asuntoon nähden. Arvaan, että myyjä on lisännyt hintalappuunsa tinkimis mahdollisuuden tai ainakin toivon niin :)

Alunperin mietimme, että ostaisimme suoraan suuremman asunnon, jonne mahtuu asumaan enemmänkin, kuin me kolme. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. On turha maksaa tilasta, jota ei tarvitse. Kolmio on riittävä meille seuraavaksi viideksi vuodeksi ja sen jälkeen voi alkaa harkita rakentamista tai isomman ostamista. Tässä siis 10- vuotis suunnitelma. Saattaa olla, että aion voittaa lotossa pääpotin ensi lauantaina, eikä minun näinollen enää tarvitse käydä neuvottelemassa pankissa lainasta, vaan rakennutan juurikin sellaisen lukaalin, kun haluan.

Nyt meidänkin talouteen alkaa vihdoin tulla vähän helpotusta. Nimenomaan rahapuoleen. Yksi stressi vähemmän. Mahtavaa.

Hoidin eilen illalla päänahkaani. Se kun tuppaa nyt kuivumaan pahasti. Hiuksia ei varmaan tarvitsisi pestä, kuin kerran kuukaudessa, mutta luonnollisesti pesen sen aikalailla useammin. Sivelin siis öljyä, kyllä, vauvaöljyä, päänahkaani ja annoin sen vaikuttaa ennen saunomista. Pesin hiukset kolmeen kertaan käsittelyn jälkeen ja ajattelin antaa sen kuivua omaan tahtiinsa. Aamulla herätessäni (viimetingassa ennen töihin lähtöä) koko letti oli totaalisen töhnäinen ja rasvainen. Hyi helvetti. En tiedä, miten se öljy oli tullut takaisin, mutta oli vaan. Ei hiukset eilen enää rasvaiset olleet. Pesemään en enää olisi niitä kerennyt. Luojan kiitos olen viime kesänä invenstoinut kuivashamppooseen ja sain hiukseni näyttämään - ei niin rasvaisille, kuin ne oikeasti ovat - . Päänahka kyllä tuntuu oikein kivalle ja ei niin kuivalle:)

Ajattelin rykäistä taas maalaus ja piirrustusvehkeet esille ja alkaa piirustamaan vauvan huoneseen tauluja. Sen lisäksi ajattelin itse ommella pussilakanan ja painaa siihen kuvan... mitäs muutakaan, kuin nallepuhia:)

Kaikki hyvin. Turhaan huolehdin. Kaipa nuo vatsakivut ovat vaan jotain kasvukipuja. Maha ottaa edelleen ihan jäätävää spurttia. Mitenköhän iso tästä tuleekaan?
Sain eilen myös mukaani lehtisen, jossa ilmoitettiin synnysvalmennusluennoista (tai jotain sinnepäin). Päivämäärä ja aika oli kyllä imoitettu selkeästi, muttei paikkaa. Hah. Täytyy kysyä neuvolantädiltä seuraavaksi asiasta.

Menen tänään neuvola lääkärille. Ihan ensimmäistä kertaa ja omasta aloitteesta. Alavatsa on kosketusarka ja pienikin liikkuminen tekee kipeää. Ehkä tämä johtuu vatsan kasvamisesta tai sitten ei... Tunnen itseni tyhmäksi, jos nyt menen sinne turhan takia. Toisaaltaan, enhän minä voi tietää, mikä on normaalia ja mikä ei. Ensimmäistä kertaa kun olen tässä tilanteessa. Ehkä se sitten nauraa mut sieltä pihalle.

Miehen kanssa on ollut pientä kismaa. Näkemyserot on vaan joidenkin asioiden suhteen aivan liian suuret. Tiedän kyllä, etten välttämättä ole helpoin neuvottelukumppani, kun pidän toisen suhtautumista erääseen asiaan täysin typeränä ja aivan liian riskialttiina. Tiedän myös sen, että minä liiottelen (vai liioittelen???) asian suhteen. Voi olla, että pelkään vaan sen menettävän henkensä. Miehen mielestä ei voi elää miettien jatkuvasti sellaisia ja omasta mielestäni on typerää kasvattaa riskiä, kun muutenkin keikutaan täällä aika tuurilla. Minä huusin kotona tilastotiedettä ja matemaattisia faktoja, eikä tuo ymmärtänyt lainkaan.

Rauha on kuitenkin jo kodissa ja kaikki hyvin (ei sillä, ettäkö tämä nyt niin vakavaa olisi ollut... mutta...).

Viime viikon loppupuoli tuli vietettyä kotona. Vaikka muuten kaikki on mallikkaasti, niin selkä ei tunnu kestävän, eikä sen myötä toinen jalkakaan. En mä nyt vielä olis ihan valmis jäämään kotiin. Katsotaan miten paikat kestää tämän pitkin päivää istuskelun.

Kävin puntarilla. Paino oli tippunut kaksi kiloa. Siis kaksi kiloa painavamman tuloksen sain aamupuntarilla viisi päivää sitten, kun eilen iltapäiväpuntarilla. Painohan ei saisi laskea... tai näin neuvolantäti mulle ainakin sanoi. Korjasin tilannetta pizzalla.

Toinen kolmannes on energiapitoista aikaa. Kilin kellit.
Väsyttää edelleen ja makaisin mieluiten sohvalla tuijottamassa televisiota tai nukkumassa.

Raskaana ollessa aurinko tarraa hyvin kiinni. In my ass.
Koko viikonloppu on maattu auringonpaisteessa, enkä ole ikinä ollut näin kalpea näin rankan aurinkokylvyn jälkeen.

Selkä alkaa vetelemään viimeisiään. Toinen jalka on puutunut oikeastaan koko ajan. Kädet särkee.

Valivalivali.

No ei, sain sunnuntaina pestyä lattiat sillävälin, kun mies tamppasi mattoja ja siirteli huonekaluja. Heräsin jotenkin eilen siihen, että meillä ei edelleenkään ole henkivakuutusta keskenämme. Koko ajatus vähän itketti (kuten tällä hetkellä kaikki muukin). Pitääkö ihmisen tosiaan tällaisessa elämäntilanteessa ajatella pahinta mahdollista? Pitää tietysti. Siispä tartuin aamulla tuumasta toimeen ja pyysin tarjouksen.

Entäs sitten lapsen sairausvakuutus? Kannattaako sellainen ottaa? Onko siitä oikeasti hyötyä vai toimiiko neuvola/terveyskeskus hyvin?

Sunnuntaina poikettiin pikaisesti kaupungilla ja kappahlissa. Muuten en tuossa liikkeessä ole käynyt, mutta nyt sielä oli hyvä alennus, niin käytiin hakemassa pikkumiehelle vähän vaatetta. Mies vaikutti innostuneelta ja valitsi kaikenlaista potkuhousua ja pyjamaa. Miten paljon vaatteita pitää olla?

Eilen illalla tämä pieni mies myllersi niin kovasti mahassa, että liikkeetkin tuntuivat jo päälle. Mies oli tietysti täydessä unessa ja minä vittuuntunut. Turhasta, tiedän.

Rakenneultrassa kaikki hyvin ja normaalisti. Oikein vilkas pikku poikahan sielä oli:) Veuhtoi ja melskasi. Ei tykännyt, kun unia häirittiin. Tämä kaveri on muutenkin vähän erikoinen. Mellastaa enemmänkin aamuisin, kun istahdan töissä koneen ääreen, ei niinkään iltaisin, kun menen nukkumaan. Potkut alkaa olla jo selkeästi voimakkaampia. Eivät vaan vielä tunnu vatsan läpi.
Mies oli eilen häkeltynyt ultrassa. Ei oikein tiennyt mitä sen jälkeen olisi sanonut. Kovasti sitä hymyilytti, kun kuuli, että poika on tulossa.

Mies oli viimeyönä siirtynyt sängystä sohvalle. Olen kuulemma melko levoton öisin. Kieltämättä unimaailmassa on vilkasta...

Puoliväli täynnä... ja tänään on rakenneultra. Jännää...
Tä pikku- hanskaaja potkii ja meuhkaa aivan kohtuuttomasti.
Levoton yksilö.
Se tosin oli arvattavissa, kun katsoo vanhempia.

- Mitä vappuna?
Jaa-a. Vedän kännit ja lähden torille rähisemään???
Koko vappu ei juurikaan innosta. Selvinpäin humalaisten kuunteleminen on melko rasittavaa. Jankutusta samoista asioista ja huonoja läppiä. Vetäydymme siis omaan rauhaan ja syömme hyvin. Ehkä, jos lauantaina on siedettävä keli, saatamme poiketa vapputorilla.

Mies tuijotti ja nauroi, kun lojuin sohvalla kyljelläni. Asia on niin, että kirjaimellisesti makaan vatsani vieressä ja nyt ollaan vasta puolessavälissä.

Viikonloppu meni...
Kukat on istutettu jo aikoja sitten, kuten myös pienen pienelle pihan pläntille kylvetty uutta nurmea. Mikä oli itseasiassa melko tyhmä veto ajatellen, että siihen olisi voinut ostaa ihan valmista nurmikko- rullaa, joka olisi tullut maksamaan noin. 20 euroa. No, mikäli omat kylvöt eivät ala kasvaa, niin sitten haetaan sellasta valmista...

Eilen paistattelin päivää pihalla ja virittelin kylvölaatikkoa. Tosin tässä vaiheessa vasta petsasin sen... josko tänään kylväisin sinne salaatit, persiljat ja retiisit.

Maha alkaa olla jo vähän tiellä. Kasvava rintavarustus on lähinnä ärsyttävä. Se on myös tiellä.
Mies luuhaa melkein joka helvetin ilta tuijottamassa jotain väsynyttä jääkiekkoa ja se saa pinnani turhan kireälle. Urheasti yritän olla hyvä avovaimo ja sanon, että mene ihmeessä illaksi ystäviesi sohvalle tuijottamaan tätä sinulle niin tärkeää urheilulajia, vaikka en sitä tarkoitakkaan.

Paranormal activityn katsominen oli virhe. Heti alussa se toi mieleen unihalvaukset, joista kärsin vuosia sitten, kuten myös nimeni kuiskailut korvaani (tosin jonkinlaisia unihäiriöitä nämäkin). Onneksi leffan loppu meni niin överiksi, että ylenpalttinen pelkääminen loppui siihen.

Olen pääsemässä yli syyllisyydentunteistani. En täysin, mutta suurimmaksi osaksi.

Vatsa on ottanut järjettömän kasvupyrähdyksen viimeisen viikon aikana. Se on vaan pullahtanut ulos. Järjetön kessi. Otin tänä aamuna käyttöön äitiys- farkut. Ei siksi, etteikö vanhat mahtuisi, vaan sisksi, että normifarkut, jotka eivät vielä pahasti purista, ovat pesussa. Myönnettäköön, että mukavathan nämä on päällä, kun ei purista sitten mistään.

Kasailin eilen illalla lastenvaunut. Hurjaa touhua. Mies ei uskaltanut olla lähimaillakaan. Ei myöhempääkään, kun asensin uuden television käyttöön (ei siinä oikeasti mitään asentamista ole). On ilmeisesti niin, että keskittyessäni johonkin, en suhtaudu hyvin häiriöön. Tässä tapauksessa kaikki, mikä ei tapahdu sillä sekunnilla tai siten, kun haluan sen tapahtuvan, on häiriötä. Kuten myös hauskuuttaminen tai muu turha puuha kesken tärkeän operaation.

Kuvitteleeko joku oikeasti, että kassajono menee nopeammin, jos seisoo edessäolevan kantapäillä ja huohottaa niskaan????

Sydänäänet kuului ja kaikki kunnossa.
Minä olin nostanut painoani, mikä sapettaa ihan tosissaan. Nyt on aika ottaa pieni ruokavalio remontti. Ei sillä, että aivan samalla tavalla olen syönyt kuin ennenkin, mutta kroppa taitaa kerätä enemmän rasvavarastoja. Kostoksi vähennän energiansaantia.

Neuvolantäti tuntui nyt jotenkin leppoisamalle, kun ensimmäisellä kerralla. Tai täti (ei se oikeasti mikään täti ole, nuorehko nainen) oli varmasti aivan samanlainen, kuin ennenkin, mutta minä ehkä rentoutuneempi.

Toinen ultra on heti toukokuun alussa. Sitten selviää onko täälä tyttö vai poika. Sen on syytä näyttää värkkinsä tai käyn lääkärin kauluksiin kiinni.

Pistin pelin niin hurjaksi, että tilasin eilen vaunut. Niitä oli kehuttu monellakin palstalla ja olivat alennuksella. Lisäksi siihen tuli jotain kylkiäisiä. Kun kerran halvalla sai, niin pitihän sitä... kotiinkuljetuskin oli ilmainen. Hieman ehkä etuajassa... mutta toisaaltaan, samapa tuo, tarpeeseen ne kuitenkin tulee. Ehkä tämä koko asia alkaa konkretisoitua, kun nurkissa pyörii vauvaan liittyviä tavaroita.

Eilen heittelin tavaroita seinään kiukuspäissäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Mitä vittua? Siippakin sai vähän osumaa. Hävettää. Hävettää niin paljon, että haluaisin tunkea pääni puskaan muutamaksi viikoksi. Pahinta oli se, että se suhtautui koko asiaan järkevästi. Tuli hetken päästä istumaan sängyn reunalle ja kysymään, miksi musta tuntuu niin pahalle. Sen jälkeen pitelin päätä käsissä ja nyyhkytyksen välistä yritin kertoa, miten tyhmälle tuntuu, kun en osaa iloita tästä uuden elämän luomisesta.
Mulla on ihan valtavan hieno mies.

Ha-haaaa!!!
Mahassa on tuntuneet ensimmäiset poksahdukset. Aika jännää. Vähän kuin ilmakupla puhkeaisi (niinkuin kaikkialla sanotaankin), muttei kuitenkaan.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikilla muilla on vatsoissaan kasvaville vauvoille "työnimet". Ei meillä vaan. Suoraan sanottuna, en oikein vieläkään tajua, mitä tapahtuu. Ymmärsin asian paljon paremmin ihan alkuunsa. Enää en. En, vaikka siitä on kuvia todisteena.
Ajatelkaas, tämä täällä on jo 16 senttiä pitkä enkä minä edes varsinaisesti tunne sen olemassaoloa. En, vaikka maha poksahteleekin ja on kasvanut. Tunnen itseni lähinnä pulskaksi. Keskivartalolihavaksi. Läskiksi.

Elämä on välillä vähän haasteellista. Painimme raha- ongelmien kanssa. Tuntuu, että aina on jotain ongelmia vastassa. Kyllä tämä tästä selviää, en minä sitä. Mutta rasittavaa tämä kuitenkin on. Viimeiset puolivuotta on olleet yhtä kamppailua. Onneksi oma palkkani juoksee säännöllisesti. Huomaan kyllä, miten mies on tuskissaan tilanteesta. Olenhan minä sille miljoonasti sanonut, ettei tämä ole sen vikaa. Masentuu se silti ja syyttää itseään. Niin masennun minäkin.
Toisaaltaan olen ihan joka ikinen päivä onnellinen, että juuri tuo mies on minun... ihan kokonaan minun... buahahaaaaaa....

Jäätävä flunssa on nyt selätetty. On tuskaisaa maata sohvalla tekemättä mitään. Yöllä tuntuu, kuin tukehtuisi. Pakko oli töötätä otrivinia nenään, että sai nukuttua.

Pahin väsymys (ihan siis yleisväsymys) tuntuu nyt väistyvän. Eilen jaksoin jo lenkkeillä parikin pitkää lenkkiä koiran kanssa. Tuntui mahtavalle. Ulkona haisee kevät.

Kuulin inhoja juttuja koiran suhtautumisesta perheeseen tulevan vauvan suhteen. En ihan hevillä halua lopettaa koiraani siksi, että se puree pikkuista varpaaseen, enkä minä ole edes tehnyt mitään ennaltaehkäistäkseni tilannetta. Siispä meille tulee koirakouluttaja. Katsotaan, josko häneltä heruisi hyviä vinkkejä koiran hallitsemiseen.
Ei sillä, että koira olisi mitenkään vihamielinen, ehkä vaan turhan innokas ja utelias. Parempi kai nyt jo alkaa selkeyttää sen asemaa laumassa.

Heräilen keskellä yötä järjettömään nälkään. Ei tällaista ole ikinä ennen tapahtunut. Enkä anna periksi nälälle nytkään. En minä ala juoksemaan jääkaapilla syömässä kesken unien. Sekös se vasta olisi tie lihavaksi... eieiei!

Selkä on alkanut jo nyt vaivata pahasti. Ainahan se on tuottanut hankaluuksia, mutta nyt pettää jo jalat alta. Onneksi fysioterapeutti antoi hyviä ohjeita selän kunnossa pitämiseksi. Toivotaan, että niistä on hyötyä. Kaikenlaista vaivaa ja harmia, vaikka onhan tässä paljon hienojakin juttuja.

En tiedä. En todellakaan tiedä, tuleeko tällaisessa elämäntilanteessa tarve karsia tietynlaisia ihmisiä pois elinympäristöstään? Vai liittyykö tämä ikään? Vai mihin?
Joskus vaan, jotkut tilanteet äityvät niin hankaliksi ja kiusallisiksi, että välien korjaaminen ei enää tunnu mielekkäälle tai tarpeelliselle. Parempi, kun pysyvät kaukana. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Ensimmäinen ultra on nyt takana. En ottanut miestäni mukaan, kun kuvittelin, että sielä ronkitaan paikat läpi... mutta eihän niin edes tehty. Pikkuinen olikin kehityksessään pidemmällä, kuin olin odottanut ja näinollen laskettu aikakin aikaistui. Tai sitten se on vaan jättiläinen. Synnytän suomen ensimmäisen 8 kiloisen vauvan. Sen jälkeen esittelen venynyttä vatsaani 7- päivän kannessa, jonka jälkeen hymy- lehti kustantaa ylimääräisen nahan poiston. Sen jälkeen luonnollisesti postaan alastomana lehden kannessa ja esittelen samaan syssyyn otettuja silikonejani. Kerron myös haaveestani ottaa botoxia huuliini, jotta ne olisivat mahdollisimman luonnottoman näköiset. Ai niin, ja tatuoin lapsen nimen niskaani. Sen jälkeen pyrin eduskuntaan. Jep jep.
Tai ehkei sittenkään?

Miksi ihmeessä olet aina selitysvelvollinen, jos et juo? Miksei ole hyväksyttävää olla juomatta? Mumisen epämääräisiä vastauksia ajoissa heräämisestä tai aamun aikaisista velvollisuuksista ja vastaukseksi saan hämmästyneitä ilmeitä.

Muut tuntuvat muutenkin pitävän toisten raskautta omana asianaan. Siitä voi kertoa kaikille, vaikka on vartavasten pyydetty pitämään suut supussa sen aikaa, että ensimmäinen ultra on käyty läpi. Tulevana äitinä sinulla ei tunnu enää olevan oikeutta yksityisyyteen. Tämä lapsi on kaikkien ja jokainen haluaa tyrkyttää neuvojaan tai kertoa omia kokemuksiaan ja vaivojaan. En minä jaksa tästä jauhaa joka helvetin vastaantulijan kanssa. Aivan varmasti kysyn, jos kaipaan neuvoja tai olen hämilläni jonkin asian suhteen. Ei mulle tarvitse tulla kertomaan mikä imetysväli on sopiva. Ei ainakaan vielä tässä vaiheessa.

Olin eräänä päivänä kotona sairaana. Katselin kaikenlaista kökkö- ohjelmaa mitä tv päivisin suoltaa. Muodonmuutos- ohjelmissa on vaan äitejä. Kaikki ne sanovat, että unohtivat pitää huolta itsestään, kun keskittyivät perheeseensä ja sen hyvinvointiin. Itse tuskin olen riittävän epäitsekäs moiseen. Vai voiko sitä tietää, ennenkuin on itse samassa tilanteessa?

Edelliseen tekstiin viitaten, kyllä, minä ylireagoin. Rehellisesti sanottuna tuskin voisin parempaa ja huolehtivampaa miestä mistään löytää. Mies on aarre... mikä ihme sitten saa minut sitä välillä epäilemään? En ymmärrä.

Maha on alkanut pullistua jo nyt ulos. Käsittääkseni sellaista ei edes vielä pitäisi tapahtua... mutta tapahtuuhan kuitenkin. Housut kiristää alavatsasta. Ahdistavaa. Vielä en aio taipua käyttämään äitiysvaatteita. En missään tapauksessa.

Miehet on ihan tyhmiä. Tai paremminkin mies on ihan tyhmä. Oma avomieheni on ihan tyhmä.

Se mäntti saa minut välillä kyseenalaistamaan rooliaan minkäänlaisena vakavasti otettavana ja vastuullisena kasvattajana. Toisinaan on vaikea luottaakkin. Ei siis siten, ettäkö epäilisin hänen juoksevan vieraissa, mutta toisella tavalla, toisenlaisissa asioissa. Suurimman osan ajasta toki voin, mutta onko siitä mitään hyötyä, jos on kuitenkin epäilys?

Tai ehkäpä minä ainoastaan ylireagoin.

Miten tä väsymys voi vaan mennä pahemmaksi ja pahemmaksi?
Tulee syyllinen olo himassa, kun toinen joutuu hoitamaan sielä kaiken, kun minä vaan nukun.

Stressaan keskenmenosta. Siihen ei ole mitään syytä, mutta stressaan silti.
Olisin äärimmäisen pettynyt, mikäli niin tapahtuisi. Olisi rasittavaa aloittaa projekti alusta. Tuntuu, että tämäkin reilu seitsemän viikkoa on kestänyt ikuisuuden.

Ajatuskin sairaalasta tai verestä kuvottaa. Kuvottaa niin pahasti, että pelkään joko pyörtyväni tai vähintäänkin oksentavani. Itseasiassa kaikki, mikä liittyy ihmisen terveydentilaan tai sisuskaluihin, kuvottaa. Munuaiset, yök!

Etoo ja turvottaa. Väsyttää.
Siinä se.

Jostain syystä olen löytänyt vähän extra- energiaa laittaa kotia kuntoon. Liekö jonkinlainen pesänrakennus hömpötys meneillään. Tiedä häntä. Ikkunoihin vähän uutta verhoa ja kaappien tyhjennystä kaikesta turhasta kertyneestä sälästä. Lipastoa ja koukkua. Kaikkea pientä. Olohuoneessa pitää olla tulppaaneja iso kasa.

Ajattelen enää vain syömistä. Mitä haluan syödä ja mitä syön seuraavana päivänä ja mitä en saa syödä ja mitä en saisi syödä, mutta syön. Ruokakauppaan saan uppoamaan melkoisen summan rahaa haaliessani kaikkea mahdollista kärryyn. Kyllä, edotuksesta huolimatta. Outoa??? Sallittakoon minulle kuitenkin jatkuva haaveilu ruuasta, ajatellen, että olen luopunut alkoholista ja savukkeista.

Vatsa pömpöttää. Olisi hauska kuvitella vauvan tekevän tilaa itselleen, mutta ei se sitä ole. Kärsin turvotuksesta. Älyttömiä oireita.

Mitkä nokoset?
Mitkä ihmeen nokoset?
Turha mennä sohvalle filttien väliin ja kuvitella ottavansa pienet torkut. Ehei. Nyt nukutaan suoraan 12 tuntia putkeen. Uni tuntuu siltikin riittämättömälle. Töissä väsyttää, kotona väsyttää, kaikki normaalit askareet ovat aivan liian voimia vieviä. Hereillä pysyminen on jatkuvaa taistelua. Lakkaakohan ikinä väsyttämästä?

Ja tässä minä olen. Väsyneenä ja kiukkuisena. Minä joko, itken, nukun tai raivoan.

Kaikki ovat idiootteja. Aivan käsittämättömiä idiootteja. Voisin haukkua kaikki pystyyn, mutta jostain syystä ainoastaan avomieheni joutuu sietämään holtitonta käytöstäni. Olen täysin kärsimätön, mikäli asiat eivät tapahdu sillä sekunnilla, kun haluan, saan hepulin. Pyörittelen silmiäni ja mulkoilen. Käyttäydyn, kuin teini- ikäinen. Miten ihmeessä tuo mies tulee jaksamaan minua?

Blogin nimi tuskin johtaa ketään harhaan.

Olen aivan alkuvaiheessa raskauteni kanssa ja tulen avautumaan tulevista koitoksista, tunnetiloista ja kaikesta mahdollisesta tänne. Älykkyysosamääräni tuntuu jo nyt laskeneen niin alhaisiin lukemiin, ettei kirjoittaminenkaan enää luonnista. Tämä blogi toimii siis itselleni ikäänkuin muistinvirkistäjänä. Pelkään pahoin, että muistini heikkenee entisestään ja hajamielisyyteni vaan lisääntyy.

Katsotaan mitä saan aikaiseksi...